Mitä, jos saksalaiset joukot eivät olisi osallistuneet sisällissotaan?
Saksalaisen sotajoukon mahdollinen osallistumattomuus vuoden 1918 tapahtumiin ei olisi merkinnyt muutosta sisällissodan lopputuloksen osalta. Selvää kylläkin on, että sota olisi pitkittynyt suuresti yksinomaan Mannerheimin joukkojen taistelulla venäläisten avustamia punakapinallisia vastaan, ja uhrimäärä lisääntynyt. Mutta Brest-Litovskin rauhanteon, jota eräät sosialistijohtajat pitivät Leninin petoksena punaisia kohtaan, ja Tampereen valtauksen jälkeen valkoisten tuleva voitto oli kyllä jo selviö.
Mutta punaisten johto sai valhepropagandalla punakaartin jatkamaan häviöön tuomittua taistelua. Pahin tapahtuma oli kansanvaltuuskunnan jäsenen Antti Kivirannan saapuminen Helsinkiin agitoimaan taistelun jatkamisesta; kaupungin punaiset olivat jo solmimassa antautumissopimusta saksalaisten kanssa, von der Goltzin joukkojen jo lähes vallattua pääkaupungin. Kiviranta luikki itse nopeasti takaisin Viipuriin. Ottakoon postuumisti vastuulleen näin aiheuttamansa täysin tarpeettomat pääkaupungin uhrit.
Mitä taistelujen ulkopuolisia tavoitteita Suomen suhteen Saksalla olikin, ja olihan niitä!, niin sotilasavun vastaanottaminen vallankumouskapinan tukahduttamiseksi oli poliittiselta johdoltamme hyvinkin perusteltua. Sillä ei ole suurempaa merkitystä miten ja millä aikavälillä Saksan apuun päädyttiin. Voimasuhteet olivat punaisten ja valkoisten välillä tuolloin vielä tasaiset. Ja ei ollut varmuutta kuinka laajasti venäläiset sotajoukot , em. rauhanteosta huolimatta, tulisivat taisteluun mukaan. Mitä esimerkiksi Raudun suunnalla tapahtui. Samoin rajan takaa valkoisten kutsuntoja sinne paenneet punaiset olivat uhkana.
Jotkut sotilas- ja poliittisesta johdostamme hyväksyivät, erilaisin syin, saksalaisten maihinnnousun pitkin hampain. Mannerheiminkin asenne oli hyvin horjuva.
Saksan apuun turvautumisessa on huomioitava aiempi aseiden hankinta, jääkäreiden koulutus, jota pyrittiin ensin saamaan Ruotsista, ja elintarvikkeiden saanti. Myös vanhat kulttuurisuhteet.
Sotien jälkeen on kritikoitu Suomen tukeutumisesta Saksaan, niin sisällissodan kuin jatkosodankin osalta. Toiminta on nähty poliittisen vasemmiston taholta kauheimpana "rikoksena" mitä yksikään valtio 1900-luvun sotilaspolitiikassaan harjoitti. Maamme tuolloista johtoa syyllistetään ja nimitellään jopa sotarikollisiksi . Näin myös itänaapurin taholta, joka itse harjoitti 1.maailmansodan jälkeen sotilasyhteistyötä Saksan kanssa yli kymmenen vuotta. Eikä pidä unohtaa vuosia 1939-1941 (MR-sopimus).
Noihin veljeilyihin ei suurvalloilla ollut mitään pakkoa, toisin oli Suomella. Pakonomaisuutta riitti valtiojohtomme päätöksenteossa. Apua piti hakea sieltä mistä kulloinkin oli saatavissa.
Mitä tulee valtiojohtomme vuonna 1918 valitsemaan saksalaiseen kuninkaaseen ei sitä ole syytä nähdä sellaisena järjettömänä "kuningasseikkailuna" kuin se yhäti koetaan. Kyllä valinnassa voi nähdä tuon maailmanajan myrskyissä paljolti järkeäkin. Olisiko perustuslaillinen monarkia kuninkaineen ollut huonompi ratkaisu kuin tulipunainen tsaari valtiojohtajana? Ei varmasti!
Tuolloin ei Saksan häviö ollut läheskään varmaa, ja hyvinvoipia kuningaskuntia on Euroopassa ja lähinaapureinamme vieläkin useita. Ovat jopa paljon hyvinvoipempia kuin tasavaltainen Suomi.
On esitetty, että valtiollinen elämämme olisi ollut vakaampaa monarkiana. Vuosia sisällissodan jälkeen hallitukset vaihtuivat tämän tästä. Tee siinä sitten kauaskantoisia päätöksiä ja rakenna valtiollista vakautta.
Toki Saksalla oli suomalaisine kuninkaineen, tai ilman, omia intressejä maatamme koskien. Mutta kyllä sen kanssa olisimme niinkin pärjänneet paremmin kuin mahdollisessa bolshevistisen Neuvosto-Venäjän holhouksessa.
No, tasavallaksihan valtiollinen järjestelmämme lopulta muotoutui. Suomesta ei tullut kuningaskuntaa eikä proletariaatin diktatuuria. Hyvä niin!
Saksalaisten tulo valkoisten avuksi oli erinomainen asia. Sillä lyhennettiin sodan kestoa merkittävästi ja samalla säästettiin suomalaista verta rintamalinjojen molemmin puolin. Sodan loppumisella ennen toukotöiden aloitusta oli myös suurta merkitystä. Maa oli saatava rauhoitettua. Mikäli näin ei olisi tapahtunut, se olisi saattanut tietää mahdollista pahaa nälänhätää koko Suomeen. Tilanne oli jo muutoinkin vaikea, kuten linkistä ilmenee.
http://itsenaisyys100.fi/suomi-pelastui-kevaalla-1…
Ilmoita asiaton viesti
Nälänhätää talvella 1918, ja pitkälle eteenkinpäin aiheutti osaltaan vuoden 1917 satokauden huono tulos epäkelpojen säiden vuoksi. Elintarvikkeiden riittävyyttä eivät varmaankaan olleet parantamassa maatalouslakot.
Suurin syy elintarvikepulaan oli se, ettei niitä, lähinnä viljaa, saatu hankituksi riittävästi ulkoa maailmansodan riehuessa. Venäjältä jäi saamatta suuret määrät jo maksettua viljaa.
Ilmoita asiaton viesti
Mannerheimin kanta oli kielteinen saksalaisten maihinousua kohtaan. Mannerheimille tuli kiire valloittaa Tampere, mistä johtuivat runsaat miestappiot hyökkäyksessä. Kiire johtui siitä, etteivät saksalaiset olisi saaneet kunniaa sodan voitosta.
Mannerheimin sodantavoitteena oli Pietarin vapauttaminen bolsevikeilta. Tästä oli ilmeisesti sovittu venäläisten valkoisten kenraalien kesken. Saksalaisten tulo viivytti näiden suunnitelmien toteutusta.
Mannerheim oli juuri sotinut Saksan ja Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Hän ei ollut saksalaisten suosiossa, ja lähtikin hoitamaan diplomatiaa Englantiin sotatoimien loputtua, siihen saakka, kunnes saksalaissuuntaus hellitti Suomessa ja asetuttuaan valtionhoitajan virkaan Svinhuvudin jälkeen.
Ilmoita asiaton viesti